Bio

Ensimmäisen kitaran sain ollessani noin neljävuotias. Tai no, kuten kuvasta näkyy, se ei ollut ihan oikea kitara. Muistan kuitenkin, että sitä oli kiva rämpytellä ja kuinka isän mandoliinin soitto sai siitä mukavaa lisäväriä

Ensimmäinen "oikea" kitarani oli nimeltään Sonja. Sen kaulan takana näkyi teksti: Made in USSR. Helsingin Hämeentiellä sijainneen Soitinkeskuksen hintalapussa luki jämäkästi 50 mk. Muistelen, että kitaran saamiseen vaadittiin noin vuoden mittainen äitiparkaani kohdistettu aivopesu. Olin silloin yksitoistavuotias. Unelmani täyttyi punaiseen joulupaperiin käärityn (muodoltaan paljastavan) paketin ominaisuudessa. Vaikka seuraava päivä olikin ensimmäinen joulupäivä, se ei estänyt minua soittamasta naapuritalossa asuneen näyttelijä Pekka Laihon ovikelloa. Tiesin, että hänellä oli tuo maaginen kuusikielisen käsittelytaito, ja soittopeli piti saada vireeseen.

Kevätlukukauden aikana vietin tunnin viikossa, pienen painostuksen uhrina, koulun vapaaehtoisessa soitinopetuksessa. (Ne olivatkin ainoat tunnit mitä koskaan olen ottanut.) Sen kevään virallinen anti oli parissa rämpyttämällä säestetyssä laulussa. Kotona sormet kuitenkin tapailivat jo jotain aivan muuta. Hurriganes oli noussut juuri suosionsa huipulle.

Olen koko elämäni ollut ns. kantapään kautta oppivaa tyyppiä. Koulutusta jakavat tahot eivät oikein koskaan ole olleet kiinnostuksen kohteina. Niinpä kitaransoitossakin olen haalinut vinkkejä vähän joka suunnalta. Ensimmäinen, ja siinä mielessä myös erittäin tärkeä, "neuvonantajani" oli aikanaan isosiskoni poikaystävä Kimmo. Hän soitti silloin bassoa Claudie

nimisessä yhtyeessä. (Muistaakseni samassa bändissä vaikuttivat myös Puka Oinonen ja Mauno Paajanen.) Kimmo oli se henkilö, joka opetti minulle mm. perinteisen rokki-kompin (sen missä pikkusormi menee ylös alas) ja osoitti muutenkin tuon kahden kielen kvinttisoinnun tärkeyden rock-musiikissa. Noiden asioiden tajuaminen oli, ja on mielestäni edelleenkin, aloittelevan kitaristin ehdottomasti tärkein juttu.

Ensimmäisen sähkökitarani ostin yllämainitulta Maunolta. Se oli valkoiseksi maalattu Ibanezin Les Paul kopio. Muistan kuinka räntäsateessa treffasimme viiskulman liepeillä sijaitsevan kanikonttorin edessä. Taiteilija oli rahapulassa vienyt sen sinne odottamaan aikoja parempia. No, minä sitten lunastin kitaran ja maksoin hiukan ekstraa herra Paajaselle. Kitara oli tuolloin todella huonossa kunnossa, mutta sai kuitenkin ajan myötä uutta ryhtiä mm. kaulan ja mikin vaihdosten muodossa. Tulipa tuo pariin kertaan uudelleen maalattuakin, kunnes sitten vuosien päästä vastaavassa prosessissa käytännöllisesti katsoen tuhosin sen käyttökelvottomaksi - sääli. Onneksi ensimmäinen kitarani on sentään säästynyt ja on nyt kunniapaikalla eteisen seinää koristamassa.

Useampi vuosi vierähti ihan vain kotioloissa harjoitellessa. Soittokavereitakin toki löytyi - useimmiten aivan lähinaapurista. Se oli aikaa jolloin, urheilutermiä käyttäen, kasvatettiin peruskuntoa. Eli sellaista perusasioiden hakemista ja opettelua. Tuosta yläpuolelta voit kuunnella minkälaista soitanta noina vuosina oli. Jossain vaiheessa joku sitten kertoi, että heidän koulussa olisi mahdollista käydä veivaamassa ja, että siellä olisi oikeat rummutkin. Viimein muutamien jammailujen seurauksena päätettiin perustaa ihan oikea bändi. Kaverini Raimo Taljan kanssa pistettiin Soundi-lehteen etsintäkuulutus rumpalista. Eikä aikaakaan kun löysimme itsemme Tapiolasta vääntämässä rockia koulun pommisuojassa Heikki Montosen kanssa. Niin syntyi minun ensimmäinen bändi. Vuosi oli 1980.

Pancake oli bändi, josta näin vuosien jälkeen voisi hienosti sanoa, että se oli aikaansa edellä. Siinä yritettiin yhdistää sellaista funkympaa meininkiä perinteisempään raskaaseen rockiin. Laulajan tehtävät lankesivat allekirjoittaneelle ja kieli oli englanti. Työmoraali oli hyvä. Eli treeneissä viihdyttiin, eikä niistä pahemmin lipsuttu. Myöskään musiikillisia erimielisyyksiä ei liiemmin ollut, vaan hommaa tehtiin nuoruuden innolla yhteen hiileen puhaltaen. Jossain vaiheessa kuvioon tuli myös toinen kitaristi. Samassa talossa kanssani asunut Jari Hildén. (Joka soittaa komppia myös tuossa ensimmäisessä Jami näytteessä.)

Bändi ei koskaan ehtinyt esiintyä, eikä tehdä kunnollista demonauhaa. Treenikämpän menettämisen jälkeen yhtye kasasi kamansa vielä viimeisen kerran Ramin olohuoneeseen. (Vanhemmat olivat matkoilla.) Tarkoituksena oli saada aikaan edes yksi asiallinen äänitys muistoksi vanhoille päiville. Muistaakseni käytössä oli vain kaksi Philipsin halpaa konkkamikkiä, joiden asettelussa nähtiin kuitenkin paljon vaivaa. Äänitys suoritettiin livenä Philipsin N 4506 kelanauhurille käyttäen hyväksi sen sisäistä nauhakaikua. On yllättävää kuinka hyvältä lopputulos kuulostaa vielä tänäkin päivänä. (Itse asiassa paremmalta kuin muutamien seuraavien bändien demot.) Samoihin aikoihin ryhmään oli jo kuitenkin hiipinyt jonkinlainen yleinen kyllästyminen, joten oli aika siirtyä eteenpäin. Omalla kohdalla se tarkoitti puolustusvoimien "palvelukseen" astumista.

Vielä armeijan jälkeen yritettiin Ramin kanssa rakentaa uusia juttua, mutta kaikki yritykset kariutuivat aina rumpalin etsintään. Viimein oman bändin kasaamisvaikeuksiin kyllästyneenä vastasin Soundissa olleeseen kitaristi-ilmoitukseen. Tästä syntyi myös useamman vuoden kestänyt yhteistyö Jouni Oksanen nimisen laulajan kanssa. Ensimmäisellä bändillämme ei tiettävästi koskaan ollut kunnollista nimeä. (Siksi otsikko "Jone".) Soittajien nimetkin ovat kadonneet jonnekin kännykkäsäteilyn sumentamiin aivosoluihin. Silloisen demokasetin kannessa lukee kuitenkin, että laulussa Jone, rummuissa Jorkki, bassossa Make ja komppikitarassa Stede.

Tästä kokoonpanosta minulla on tukku hyviä muistoja. Kundit olivat soittaneet yhdessä jo aiemminkin ja ote oli astetta määrätietoisempaa kuin Pancakessa. Treenejä pidettiin Mankkaalla erään koulun kellarissa. Uudessa bändissä pääsin myös ensimmäistä kertaa laulamaan stemmoja. Yhtye sai aikaiseksi yhden demon, joka äänitettiin pienellä Fostexin 4-raiturilla ja jossa oli peräti yksitoista biisiä. (Näyte ohessa.) Keikkakokemusta en tämän bändin aikana saanut vieläkään.

Laiha Lohtu tuntui enemmän omalta bändiltä, kuin kumpikaan aiempi kokoonpano. Tällä kertaa tein ja lauloin kaikki biisit itse. Tässä triossa minulla oli myös erittäin pätevät soittokaverit. Jari Kauppi löytyi bassoon muistaakseni jälleen Soundin ilmoituksen kautta ja rumpuihin tuli silloinen työkaverini Kimmo Kosenius, joka aiemmin oli vaikuttanut mm. Woude nimisessä yhtyeessä. Tyylisuuntaan haettiin vaikutteita englantilaiselta Police yhtyeeltä. Tosin meininki oli jonkin verran suorempaa.

Valitettavasti keikkoja ei taaskaan päästy tekemään. Kahdeksan biisin demo ehdittiin onneksi äänittää. Sitä piti mennä tekemään oikein Hämeenlinnaan saakka. Tämä bändi oli soitannollisesti yksi tiukimmista missä olen ollut. (Sen voi myös todeta tuosta näytteenä olevasta instrumentaalista.) Ikäväksi takaiskuksi, hyvin lähteneen alun jälkeen, tuli kuitenkin Kimmon yllättävä paluu takaisin Wouden kuvioihin vuoden -86 lopussa. Tällä kertaa nimi oli vain Wow-Dees. (Nykyään mies vaikuttaa Tumppi Varosen Problems? yhtyeessä.)

Hyväksi koettua konseptia päätettiin jatkaa ja uudeksi rumpaliksi saatiin lehti-ilmoituksella (kuinkas muutenkaan) Juha Väänänen. Samalla halusin luovuttaa mikrofonin jollekin osaavammalle ja siihen virkaan löytyi kaveri nimeltä Kimmo Aapio. Juhan sisään ajaminen oli hieman turhauttava vaihe, mutta pikkuhiljaa biisit ja yhteissoitto alkoivat jälleen toimia.

Tällä kertaa päästiin viimein keikoillekin. Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli Tapanilan nuorisotalolla. Tästä historiallisesta hetkestä on jäänyt muistoksi jopa nuhruinen videotallennekin, josta ohessa lyhyt näyte. Käytiinpä taas Hämeenlinnassa demon teossakin. Nauhan sisältö oli pitkälti sama kuin edellisellä kerralla. Sitten kävi kuitenkin niin kuin usein tuppaa käymään. Bändin hyvin toiminut kemia alkoi jossain vaiheessa vääjäämättä happamoitua. Lauluhommissa kävi loppuvaiheissa vielä mies nimeltä Ilkka Isovaara, kunnes oli aika luovuttaa. Liian monet muutokset rumpalin vaihtumisineen taisivat sittenkin olla liikaa.

Bisnes syntyi joskus vuoden 1987 jälkimmäisellä puoliskolla kun Jouni Oksasen kanssa päätettiin jatkaa parin vuoden takaista yhteistyötä molempien silloisten bändien hajottua. Työnjaoksi sovittiin biisien osalta, että Jone vastaisi sävellyspuolesta ja minä tekstityksestä. Jo alusta alkaen oli tarkoitus nostaa bändi kaikilla mahdollisilla osa-alueilla edellisiä projekteja reilusti korkeammalle tasolle. Tätä kunnianhimoista asennetta kuvastaa hyvin se kun miehistön ajoittaisesti vaihdellessa kysyin uusilta kandidaateilta heti alkuun: "Ooksä hyvä?"

Bändin paras kokoonpano oli myös sen historian lyhytikäisin. Siihen kuuluivat: Laulussa Jouni Oksanen, rummuissa Sampo Mäkelä, koskettimissa Jouni Veisto, bassossa Matti Toivonen ja kitarassa allekirjoittanut. Matin noin kuukauden pituisen visiitin jälkeen basson varteen tuli vanha kaverini Raimo Talja. (Rami oli kuluneiden vuosien aikana luonut uraa etupäässä progepiireissä.)

Parhaimmillaan Bisnes oli erinomainen bändi. Miehiä tuli ja meni, mutta meininki oli aina tiukkaa ja jatkuvasti eteenpäin pyrkivää. Lyhyen historian ajalta, muistettavimpia hetkiä olivat demosessio edesmenneen Timo Kalaojan studiolla, julkaisemattomaksi jäänyt Studio 303:ssa äänitetty omakustannesingle, keikat, radiohaastattelut ja bändin osaamisen huipentumaksi noussut vuonna 1989 Millbrookissa äänitetty single Hei me nautitaan / Peluri.

Mikään ei kestä ikuisesti ja niin myös Bisneskin tuli aikanaan tiensä päähän. Olin jo kuitenkin jonkin aikaa soittanut toisessakin bändissä, jonka nimi oli Oliwer. Tähän ryhmään kehittyi vuosien varrella pitkä ja monivaiheinen viha rakkaus suhde. Yhtye koki historiansa aikana monia ylä- ja alamäkiä. Jäsenten motivaatioissa oli usein huomattaviakin ongelmia. Se ei myöskään koskaan saavuttanut esim. Bisneksen kaltaista soitannollista osaamista. Jotain konkreettista jäi silti käteenkin. Nimittäin singlet CBS:lle ja Mega Manialle. Ensimmäisen yhteydessä allekirjoitettiin jopa kahden LP:n sopimus, jonka levy-yhtiö kuitenkin purki todennäköisesti omien väärien odotusten ja toisaalta bändissä vallinneen saamattomuuden vuoksi.

Pop Co. ei ole hajonnut virallisesti ja tuskin tulee sitä koskaan tekemäänkään. Missään toisessa bändissäni ei ole ollut niin hyvää, ja vastoinkäymisistä huolimatta ajoittain jopa lämmintä ystävyyttä, kuin tässä ryhmässä. Kaverit ovat harvoista tapaamisista huolimatta edelleenkin hyviä kavereita ja varmasti sellaisina pysyvätkin. Vieläkö Pop Co. joskus nousee jaloilleen? Ehkä, ehkä ei, mutta koskaan se ei kuitenkaan lakkaa kokonaan olemasta. Viisitoista yhteistä vuotta, ja lukuisa määrä studiotallenteita, luultavasti pitävät siitä huolen.

Bändissä itseni lisäksi vaikuttivat: Timo Shmidt - laulu (Oliwer, Dorian Gray), Mikael Östlund - laulu (Olkikoirat, Pop Co.), Rudi Heinonen - basso, Hannu Taskinen - viulu, Jyrki Virkkunen - rummut, Ossi Pelttari - koskettimet, kitara (Pop Co.). Otsikossa näkyvät nimet voidaan laskea yhdeksi ja samaksi yhtyeeksi. Jos haluat tutustua bändin parhaiden vuosien musiikkiin, voit klikata itsesi sen Mikseri-sivulle www.mikseri.net/popco.

Corni Pop oli minun lyhyt seikkailu progemiesten parissa. Tosin liittymiseni ryhmään aiheutti muille soittajille pieniä myönnytyksiä popin suuntaan. Silti sovitukset olivat eri planeetalta, kuin muissa bändeissäni. Enkä tarkoita tätä sen enempää hyvässä kuin huonossa mielessäkään. Mutta siinä vaiheessa kun saman biisin sisälle haluttiin ympätä yhä useampia eri tahtilajeja oli aika hypätä kyydistä. Aikansa se oli kuitenkin mielekästä ja jopa nautinnollistakin (varsinkin kun pääsi purkamaan kaikki patoutuneet tilutuspaineet), mutta jos sydän sykkii rock-musiikin puolesta, niin minkäs teet. Bändissä minun lisäksi soittivat: Laulussa ja koskettimissa Matti Jalava, stickissä Raimo Talja, rummuissa Otto Ylönen. Saldoksi jäi kahden biisin demo Valo vaahtoaa / Karuselli, sekä pari mukavaa keikkaa. Niin, ja hieman venyneempi musiikintaju.

Vuosituhannen alkupuolella vanha kunnon Pop Co. alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä. Kavereilla tuntui olevan aina jotain bänditoimintaa tärkeämpää. Tähän kyllästyneenä aloin vähitellen miettiä muita kuvioita. Niinpä yllättävä sähköpostiviesti vanhalta Bisnes rumpalilta Sampo Mäkelältä sai pyörät pyörähtämään uuteen suuntaan. Tuloksena oli uusi bändi ja tuotantotiimi nimeltä DIVARi.

Ensisijaiseksi tarkoitukseksi, loputtoman kellarissa hinkkaamisen sijasta, otettiin uuden musiikin luominen ja kaupalliset kriteerit täyttävien äänitteiden synnyttäminen. ("Lahjattomat harjoittelee.") Mukaan saatiin vielä Pop Co. yhtyeestä tuttu Mikael Östlund laulajaksi ja basson varteen naapuriini muuttanut Saksasta kotiutunut Uli Jetzinger. Ensimmäinen kokoonpano ei kuitenkaan ottanut toimiakseen aivan toivotulla tavalla. Pienen tauon jälkeen laulajaksi nousi Markku Touronen ja rumpujen taakse asettui Tony Aho. Tähän viimeisimmän bändini musiikkiin pääset tutustumaan osoitteessa www.mikseri.net/divari.

Pitkä on siis ollut matka kitaran varressa. Täysin oman musiikin tekeminen on kulkenut usein ajatuksissa (ja vähän käytännössäkin) eri bändien rinnalla. 2000-luvun puolivälissä siihen alkoi olla hyvät edellytykset kun studiotekniikan halpeneminen, ja taitojen kasvaminen sen omatoimisessa hyödyntämisessä, mahdollistivat vähitellen korkealuokkaisten äänitteiden tekemisen.